Koneita Lento-osastolle
Lentokoneita lento-osastolle - Torikan haaviin viisi konetta miehistöineen
Karjalan lennoston syntyvaiheeseen liittyy tapahtumasarja, joka on kuin lennokkaimmasta James Bond -elokuvasta. Se alkaa juhlallisella paperilla: "Täten todistetaan, että toveri A. Kraseininia ei saa vangita eikä häiritä, sillä hän on uskollinen vallankumouksen kannattaja ja tulee komentamaan Suomen punakaartin pataljoonaa. Toveri Kraseinin saa kolmen viikon ajan viettää Pietarissa, jonka ajan kuluttua on velvollinen palaamaan Viipuriin." Sitten allekirjoitus ja leima.
Toveri Kraseinin lähti Viipurista Pietariin ketunhäntä kainalossaan, lentokoneet mielessään.
Hän oli syntyjään viipurilainen ja siellä myös koulunsa käynyt. Venäjän armeijassa palvellessaan hän yleni kapteeniksi ja suoritti tähystäjätutkinnon Hatsinan ilmailukoulussa. Huhtikuussa 1918 hän oli punaisten hallitsemassa Viipurissa salaisen suojeluskunnan puuhamiehiä.
Nyt hänellä oli todella mielikuvituksellinen tehtävä. Suomen valkoiselle armeijalle pitäisi käydä sieppaamassa lentokoneita ohjaajineen.
Hankkeen takana oli vaikutusvaltaisia suomalaisia. Teoriassa onnistumisen mahdollisuudet olivat hyvät: Pietarissa elettiin kuin Villissä lännessä, esimerkiksi kaikkea oli myytävänä. Mutta ei epäluotettavan miehen henkikään ollut paljon arvoinen.
Ennen Pietaria "uskollinen vallankumouksen kannattaja" läpäisi papereineen neljä tiukkaa kontrollia. Ja niin kuin hyvissä agenttitarinoissa, hänen onnistui muutamassa päivässä saada yhteydet kaupankäynnistä ja valtakunnan vaihtamisesta kiinnostuneisiin venäläisiin lentäjiin.
Ikuiseksi arvoitukseksi jää se, miksi Kraseinin kohtasi juuri nuo miehet. Punaiset vallankumoukselliset olivat pääsääntöisesti teloittaneet upseerinsa. Se taas teki mahdolliseksi tämän tarinan jatkon: ammattinsa osaavista lentäjistä oli pulaa, ja näin saatu luotettava täydennys otettiin tervetulleena vastaan Kolomäen (Kolomjaginin) kentällä. Hänet hyväksyi paikallinen ilmailukomissaari, koulutukseltaan matruusi!
Halleissa oli peräti 25 uutta konetta. Niistä tuo pieni lentäjien joukko valitsi neljä, joita salaa ryhdyttiin huoltamaan ja vähän kerrallaan tankkaamaan lähtöä varten. Päivittäisillä harjoituslennoilla koneissa sai olla polttoainetta vain sen verran, että sillä ei pitkälle liihoteltu.
Ilmeisesti jotkut hallien mekaanikoista aavistelivat pakohankkeen, muta he pitivät suunsa. Ilmailukomissaari ja hänen lähimmät miehensä oli havaittu konjakkiin meneviksi, ja sitä käytettiin sumeilematta hyväksi. Viikon kuluttua kaikki oli valmista.
Mutta ollakseen kunnon agentin veroinen tuo viipurilainen kapteeni häiritsi vallankumousta myös Oranienbaumin tukikohdassa. Venäläisten lentäjäkollegoittensa avustuksella hän organisoi sieltä lähtemään vesitason, ikään kuin sanansaattajaksi, että kohta tulee lisää.
Niin sitten kävikin. 10.4.1918 vesitaso laskeutui Antreassa Vuoksen sulaan. Ja seuraavana päivänä, tuli samaan Antreaan, nyt jäälle laskeutuen, neljä tuliterää Nieuport-hävittäjää.
Kaikissa vaiheissaan tässä tarinassa on monta ns. läheltä-piti -tilannetta. Esimerkiksi kaksi viimeistä yötään Venäjällä Kraseinin piileskeli lentokentän lähellä olevassa maantierummussa. Puolestaan sen vesitason Suomeen lentäneet olivat vähällä tulla teloitetuksi, ummikkoina ja .ilmeisen selvinä vihollisina.
Mutta, kun niihin Nieuporteihin oli maalattu hakaristit, niillä tehtiin jo parin. päivän kuluttua rintamalentoja.
A. Kraseinin tultiin itsenäisessä Suomessa myöhemmin tuntemaan Aleksanteri Torikkana. Hänen kohtalonaan oli vielä välirauhan aikana joutua venäläisten sieppaamaksi Uukuniemellä toukokuussa 1940. eikä hänen kohtalostaan sen jälkeen ole saatu mitään tietoja.
Aleksanteri Torikasta kirjoittaa Wikipedia:
Aleksander (Aleksanteri) Torikka (ent. Krasheinin, 18. marraskuuta 1886 Viipuri - 21. helmikuuta 1941 Moskova) oli venäläissyntyinen Suomen armeijan kapteeni jonka venäläiset ottivat vangiksi ja teloittivat välirauhan aikana.[1]
Viipurin venäläisiin kuulunut Torikka/Krasheinin palveli ensimmäisen maailmansodan aikana keisarillisen Venäjän armeijan ilmavoimissa tähystäjänä. Suomen sisällissodan aikana hänet värvättiin hankkimaan lentokoneita bolsevikkien hallitsemasta Pietarista sisällissodan Karjalan rintaman valkoisille jotka olivat perustaneet Antreaan Lento-Osasto II:n nimellä tunnetun lähinnä harrastajalentäjistä koostuneen joukko-osaston. Torikka/Krasheinin onnistui Pietarissa värväämään viisi lentäjää jotka 10. - 11. huhtikuuta 1918 sieppasivat Pietarin Kolomjagin lentokentältä ja Oranienbaumin lentotukikohdasta viisi lentokonetta (kaksi Nieuport 10-tiedustelukonetta, kaksi Nieuport 17-hävittäjää ja Stetinin M-9 lentovene) ja lensivät niillä Antreaan. Koneet ja lentäjät liitettiin Aarne Sihvon komentaman valkoisten Karjalan armeijakunnan ilmailuosastoksi joka oli ainoa lajissaan sisällissodan Karjalan rintamalla. Osasto joka sai koneita myös Ruotsista ja Saksasta toimi tiedustelu- ja pommituslentoja tehden Antrean lentoasemalta käsin jossa oli huhti-toukokuussa 1918 Suomen ensimmäinen tilapäinen maalentokenttä. Lentotoiminta siirtyi 10. toukokuuta Lappeenrantaan jonne perustettiin Suomen ensimmäinen pysyvä, nykyisinkin käytössä oleva maalentokenttä. [2][3][4][5]
Sisällissodan jälkeen Torikka asui Suomessa Kivennavalla ja toimi muun muassa työnjohtajana.[1]
Päämajan valvontaosastolla (toisen lähteen mukaan rajavartiostossa) kapteenina palvellut Torikka kaapattiin välirauhan aikana 28. toukokuuta 1940 Uukuniemellä hänen ollessaan avaamassa uutta Moskovan rauhan rajalinjaa. Hän joutui venäläisten vangiksi ja hänet teloitettiin Moskovassa helmikuussa 1941.[1][4]
Torikan kaappausta Neuvostoliittoon käsitellään Mikko Porvalin dekkarissa Kadonnen kaupungin varjo (2018).
Lähteet
- ↑ Siirry ylös kohtaan:a b c Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet
- ↑ Juuret idässä ja lännessä, Savon Sanomat 28.9.2008
- ↑ Antrean lentoaseman perustamisesta 90 vuotta, Panssari-lehti nro 2 / 2008 (Arkistoituja kopioita - Internet Archive)
- ↑ Siirry ylös kohtaan:a b Maan vanhinta maalentokenttää juhlittiin Antreassa, Antrea-seuran jäsenlehti Antrealainen no 37/2008
- ↑ Aulis Koivistoisen Savolaisia päiväkirjamietteitä-blogi 6.7.2016 : Torikan tapaus